keskiviikko 6. joulukuuta 2017

URHO - KATAJA

Ennen kuin pääsimme tekemään talomme perustuksia, piti tontilta kaataa sankka metsä. Hommaa tuli tekemään 68-vuotias metsuri, Urho. Mieheni toimi hänen apunaan. 

Kuvan kataja ja pihlaja säästettiin. Niiden takana olevat kuuset ja koivut kaadettiin. Kuva on vuodelta 2012.

Ensimmäisenä aamuna miehet aloittivat hommansa kahdeksan tienoilla. Urho kierteli metsässä rauhallisin, vakain askelin. Mittaili puita, katseli. Sitten hän otti moottorisahan ja ryhtyi työhön. Hän sahasi rungon poikki niin, että puu rysähti juuri siihen kohtaan minne pitikin. Kun puu oli kumossa, Urho alkoi karsia puuta paksusta päästä ja mies heilutteli sahaa ohuemmassa päässä. Sitten runko pätkittiin ja siirryttiin seuraavan puun luo.

Vaikka mieheni sai huilia aina sen aikaa kun Urho sahasi runkoa poikki ja sai karsia oksat kevyemmästä päästä, työ otti voimille kevyeen sisätyöhön tottuneelle. Välillä syötiin eväät kannon nokassa. Urho sanoi sanan silloin, toisen tällöin. Ja taas jatkettiin.

Vähän puolen päivän jälkeen raskas työ tuntui jo mieheni koko kropassa. Mieheni haaveena oli kunnon lepo. – Moneenkos asti olet ajatellut tänään tehdä? kysyi mieheni ajatellen mielessään, että ehkä kahteen tai kolmeen. – No, jos kuuteen, vastasi Urho. Pakkohan sitä oli jaksaa – ja jaksoikin kun parikymmentä vuotta Urhoa nuorempana ei kehdannut sanoa vastaankaan.

Sellaisia Urhoja meidän katajammekin ovat. Täällä ne ovat seisseet pystypäin ammoisista ajoista asti tuulessa ja tuiskussa. Valittamatta ne ovat selvinneet kuivuudesta ja paahteesta. Jos neulaset sattuvat ruskettumaan, kasvatetaan seuraavana tai sitä seuraavana vuonna uudet. Ei maailma siihen kaadu. Jos tauti iskee, siitä selvitään ehkä vähän vähemmillä neulasilla, mutta selvitään kuitenkin. Ei ruveta hötkyilemään.

Eivät ne montaa sanaa sano. Mielessään miettivät maailman menoa, vakaviakin elämän kysymyksiä. Tipauttavat harkitun sanan harvakseltaan.

Juurevasti ne ovat asettuneet synnyinseudulleen eivätkä maailmalle haikaile. Mihin sitä nyt kotoaan lähtisi? Olen kuullut, ettei luonnonvaraisen katajan siirto metsästä puutarhaan yleensä onnistu. Kotikonnuillaan haluavat asustella. Lapset ovat eri asia. Astiataimet menestyvät hyvin ja niitä mekin olemme ostaneet alkuperäisten lisäksi. Kun sellaisen istuttaa sopivasti jonkin ison kiven lähelle, näyttää kuin kataja olisi kasvanut siitä aina.

Emännällä on vähän runsaammat muodot.

Mieluisin paikka katajalle on valoisa ja niukkaravinteinen, mutta kasvualusta saa olla kuiva tai tuore. Meidän katajamme ovat alun perin asettuneet savimaahan, joka ei taida olla edes kovin läpäisevä. Taimia en sellaiseen paikkaan uskaltaisi istuttaa, mutta itsepähän ovat tiluksensa valinneet.

Lapsia täytyy hoitaa, totta kai. Istutuksen jälkeen kastelusta on huolehdittava parin kasvukauden ajan. Parina kolmena ensimmäisenä vuonna katajat kannattaa varjostaa kevätahavalta, mutta sen jälkeen ne jo pärjäilevät omillaan.

Katajat luovat kauniin taustan kukkiville perennoille. Kuvassa etualalla jalopähkämö, taaempana jättipoimulehti sekä nuori juhannusruusu 'Plena'.

Alun perin sijoitimme talon paikan siten, että yhtään komeaa katajaa ei tarvinnut kaataa. Vain yhtä pientä ja huonokuntoista emme voineet säästää. Olemme niin onnellisia katajista, että halusimme osoitteeksemmekin Katajakujan.

Elämässä kuitenkin sattuu ja tapahtuu, tulee murheita ja kaikenlaista. Yksi isoista katajistamme vaurioitui pahoin rakennusaikana. Se kallistui 45 asteen kulmaan. Kesä kului ja katselin onnetonta puuta. Siinä se sinnitteli tietämättömänä katalista ajatuksistani. Olin nimittäin jo puhunut miehelleni, että tuon raasun voisi sahata poikki. Eihän se ollut alun perinkään kovin komea, toisten puiden välissä sinnitellyt.

Tässä asennossa katajaparka sitkutteli koko rakennuskesän.

Seuraavana keväänä lintu teki pesän puun latvaan, joka nyt oli niin matalalla, että pesään saattoi melkein kurkistaa. Muutin mieleni. Katajahan oli elossa ja täysin vihreä. Mieheni suoristi katajan, sitoi sen palotikkaisiin ja tuki vielä toiselta puolelta kepillä. Päätin, että jos se tästä kaikesta selviytyy, se saa kunniamaininnan ja saa kasvaa pihassamme viimeiseen neulaseen asti. Kastelin sitä silloin tällöin pitkin kesää. Selvisihän se. Toki elämän kolhut näkyvät, mutta onpa katajalla kerrottavaa lastenlapsilleen.

Alkuperäiset pilarikatajat ja heidän vähän runsasmuotoisemmat emäntänsä ovat saaneet seurakseen ’Suecica’ -katajia sekä laaka- ja rohtokatajia. He ansaitsevat aivan omat juttunsa joskus toisella kertaa.

Nyt Katajakujalle on tullut talvi. Vakaina Urhot seisovat ja suojelevat heikompiaan talven tuulilta ja viimoilta.
Kuva on vuodelta 2014.

torstai 16. marraskuuta 2017

URANAINEN - IIRIS

Iiris on uranainen, pitkä ja solakka, aina huoliteltu kauneuden ja muodin ammattilainen. Housuasussaan hän kulkee – prässihousut ja korkokengät, yläosan klassinen kuosi huippudesignia, värit ja sävyt valittu prikulleen yhteensopiviksi ja vieläpä korutkin.

Oi, mikä kuosi! Siperianiiris 'Blue King'

Asu todellakin on klassinen. Muistan kuinka Eveliina-mummoni näytti minulle lapsena noita viimeisen päälle silitettyjä housuja ja taidokkaita kuoseja. Ovat edelleenkin tyylikkäät.

Luonteeltaan Iiris on reipas ja ripeä, luotettava ja hyvin sympaattinen. Hänestä on helppo antaa suosituksia. Hänen kanssaan on helppo tulla toimeen. Iirikset ovat hyvin elinvoimaisia, kasvavat mukavan nopeasti ja niitä kukinnan jälkeen jakamalla saa lisää taimia. Eivät myöskään leviä vaivaksi asti.

Iiris on tottunut olemaan esillä, joten hänelle kannattaa varata paikka, jossa hänen tyylikkyytensä huomataan. Ei hän toki nurise perennapenkin keskelläkään, mutta siellä hänen parhaat puolensa eivät pääse oikeuksiinsa. Se olisi resurssien hukkaamista. Matalan peruskasvillisuuden keskeltä noustessaan Iiris on upea. Kurjenmiekkojen miekkamaiset lehdet tuovat veistoksellisuutta istutukseen päästessään hieman kaartumaan sivuille.

Iiris on tyylikäs kukinnan ulkopuolellakin. Lehdet nousevat aikaisin kesällä ja saavat syksyllä kellertävän syysvärin. Hyviä puolia nekin.

Nämä Siperianiirikset ovat vanhaa sukua, sata vuotta vanhaa kantaa Haikalan puutarhalta.

Iiris on edustava niin ulkona kuin sisällä maljakossakin. Pöydän katseenvangitsijaksi riittää yksikin Iiris kapeassa maljakossa.

Kaikki hänen tiimissään ovat yhtä tyylikkäitä. Joku heistä kulkee valkoisessa, joku aivan tummassa asussa. Joku on pukeutunut hieman röyhelöisempään yläosaan kuin toinen.

'Concord Crush' on voimakkaan violetti kerrottukukkainen Siperiankurjenmiekka. Istutin sen viime keväänä.

Siperianiiris 'Blue King' on sävyltään sinisempi kuin monet muut siperianiirikset, joiden väri on selkeästi lila.

Kerrottukukkainen Siperiankurjenmiekka 'Kita-No-Seiza' on meillä ensimmäistä vuotta. Sen väri on mielestäni vaaleanlila eikä vaaleanpunainen, jollaisena sitä mainostetaan.

Tämä uranaisten tiimi on hyvin kansainvälinen. Minulla on yksi Saksasta, muutama Siperiasta, ja yksi Japanista. He kaikki pitävät paikasta auringossa, mutta muuten he ovat tottuneet aivan erilaisiin olosuhteisiin. 

Japanilainen pitää tuoreesta tai kosteasta samoin kuin siperialainenkin. Sen sijaan saksalainen pitää kuivemmasta kasvualustasta. Heidän lisäkseen minulla on kauneuskuningatar, kuningatarkurjenmiekka ’Snow Qeen’.

Kuningatarkurjenmiekka 'Snow Queen'

Sitten minulla oli vielä hyvin pieni ja siro kevätkurjenmiekka. Hän piti läpäisevästä maasta. Hän oli paljon muita herkempi ja toivoi saavansa talviturkin suojakseen. Ei ollut turkkia enkä nähnyt häntä ankaran talven jälkeen viime keväänä. Voih!

Kevätkurjenmiekka

Iiristen ansioluettelo on pitkä. Alussa siitä jotain jo mainitsin. Vaikka iiris on kaunis ja menestyvä, hän ei kulje nokka pystyssä. Hän ei vaadi erityiskohtelua – tai no, ehkä jotkut pitkälle jalostetut poikkeuksellisen suurikukkaiset vaativat muita enemmän lannoitusta ja huolenpitoa. Nämä muut, varsinkin vanhat lajikkeet, tyytyvät varsin vähään. Ovat onnellisia kun ovat saaneet mukavan multaisan paikan ja joskus saavat vähän lisää multaa juurilleen ja lisätilaa jakamalla. Minusta tuo ei ole ollenkaan liikaa pyydetty.

Olen kuullut jonkun moittivan heitä siitä, että kukinta-aika ei ole kovin pitkä. Minusta on vain kohteliasta, ettei varasta koko show'ta ja antaa toisillekin vuoron loistaa puutarhan tähtenä. Iirikset kukkivat juuri sopivaan aikaan kesä-heinäkuun vaihteen tienoilla. Tuoksuvat kukat houkuttelevat mehiläisiä ja kimalaisia.

Iiris aloittelemassa kukintaansa kesäkuun loppupuolella.

Olisi hyvin mielenkiintoista tutustua iiriksiin laajemminkin ja tutustuttavaa kyllä riittääkin aina vaaleakurjenmiekasta sysikurjenmiekkaan, etelänkurjenmiekasta idänkurjenmiekkaan ja vaikka mitä. On haisua ja tuoksua, aroa ja vuorta, lunta ja jäätä. Mielenkiinnolla odotan millaisia tuttavuuksia ensi kasvukaudella syntyykään.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

PIONI-IHMINEN - PIONI

Olen pioni-ihminen. Jos puutarhaan pitäisi valita vain yksi perenna, se olisi pioni. Jostain syystä sen pyöreä muoto viehättää minua. Olen ihastunut kaikkiin pioni-tyylisiin kukkiin. Pysähdyn jokaisen pioniunikko-sanan kohdalla tai jos tulppaanin kerrotaan olevan pionimainen. Mikä tahansa pallo ei aja samaa asiaa, esimerkiksi ukkolaukka tai kultapallo ei ole mikään lohtu pionin kaipuuseen.

Äiti ja vauva. Miten hellyttävää!

Pioneissa viehättää ihan kaikki – paitsi se, että myös muurahaiset rakastavat pioneita. Onneksi muurahaiset eivät sentään vahingoita niitä. Kun pionin kukinta on kaunis, se on häkellyttävän kaunis. 

Oikeastaan pionista pitäisi kirjoittaa runomuodossa. Tuntuu, että proosallinen teksti ei tee sille oikeutta. Suosikkipionini kuihtuvatkin niin kauniisti. Yhdessä kasvissa voi olla yhtä aikaa nuoria vauvansuloisia nuppuja, kypsään ikään ehtineitä runsaita kukkia sekä jo terälehtensä varistaneita. Siinä on silloin kaikki niin kuin ihmiselämässäkin. 

Tähän kuvaan on helppo samaistua. Pioni 'Madame Calot'

Pionit ovat ihmeellisiä: niin kauniita, näyttäviä, elinvoimaisia, reheväkasvuisia ja helppohoitoisia, sopivat yksittäin ja ryhmiin sekä leikoiksi. Jos minulla ei olisi tästä omakohtaista kokemusta, pitäisin luetteloa markkinointikikkana. Ei ole uskottavaa, jos jollakin on pelkkiä hyviä puolia. 

Halpoja ne eivät aina ole, mutta sehän ei ole perennan itsensä vika. Vieläkin haikeana ajattelen ’Perleä’, joita olisi saanut hintaan 52 e / kpl enkä voinut niitä ostaa, sillä olisin tarvinnut niitä kuusi kappaletta.

Pionin lyhyt kukintakaan ei ole mikään huono puoli. Kuka jaksaisi juosta koko kesän pionilta toiselle valokuvaamassa ja hihkumassa? Johan siinä kärsisi perhekin, kun kiikuttaisin miestäni kaiket päivät pitkin puutarhaa ihailemassa pioneja. Kyllä muutama viikko riittää ihan hyvin, varsinkin kun lopun aikaa saa katsella niitä valokuvista.

Ei vaivaa liiallisesta leviämisestä, kukinnan taantumisesta tai talvisuojista, ei liiemmin pelkoa taudeista tai paleltumisista. Eipä juuri hoitoakaan. Vain vähän kärsivällisyyttä ja kalenterin tsekkaamista, ettei mitään pitkää lomamatkaa varta vasten pionin kukinnan kohdalle suunnittele.

Pioni 'My Love'

Ei pioni-ihmisellä silti helppoa ole. Kun saa jostain päähänsä haluta jotain tiettyä lajiketta, ei se ihan niin vain käy päinsä. Puutarhoilla on yleensä vain muutamaa lajiketta, ’Sarah Berbhardtia’ ja ’Duchesse de Nemoursia’ tai jotain sinänsä kaunista ja ihanaa, mutta ei sitä, mitä olen hakemassa.

Aika harvoilla on nettisivuja, joissa pionilajikkeet olisi mainittu. Tiedän, on olemassa oikea pioneihin keskittynyt puutarha, mutta ei sielläkään ’Madame Calotia’ ole ainakaan juuri sinä vuonna kun oikein tekisi mieli istuttaa kaunotar meille. 

No, ei pidä valittaa. 1700-luvulla ’Madame Calotia’ ei edes ollut (jalostettu 1856). Jos olisi ollut, minun olisi pitänyt olla aatelinen, lääkäri tai joku muu vastaava, sillä ei perennoja joka torpassa viljelty. Olisin saanut käyttää kaikki mahdolliset ystävyyssuhteeni saadakseni ”Caatuwaisen Taudin Juuren” siemeniä. Ensin olisin saanut käydä hidasta kirjeenvaihtoa löytääkseni jonkun, jolta edes neuvotella niitä. Toimittamisenkin kanssa olisi ollut vähän niin ja näin. Jos sitten olisin onnistunut siemenet työllä ja vaivalla saamaan, minun olisi pitänyt odottaa muutamia vuosia ennen kuin olisin nähnyt pionin kukkivan. Elämäni on siis helppoa, hyvin helppoa. 

Pioni 'Garden Treasure'

Minun vaikeuteni on siis siinä, että pystyisin kylmän rauhallisesti valitsemaan pioneista ne, jotka tällä kertaa istuttaisin puutarhaamme – tai paremminkin ne, joille ei nyt kerta kaikkiaan ole paikkaa sen paremmin autossa kuin puutarhassakaan. 

Voinko jättää suloisesti tuoksuvan ja kaikin puolin ihanan ’Perlen’ myymälään kun yhtä hyvin voisin järjestää sille paikan puutarhamme jostain kolkasta? Jos jätän sen myymälään, tulenko katumaan sitä loppuvuoden? Tulen. Senhän näkee jo tästäkin: en siis ostanut tuota juuri oikean vaaleanpunaista pyöreäposkista ’Perleä’ puutarhamme sulostuttajaksi ja nyt sitä juuri tarvitsisin. Liekö sitä enää nimenomaisen puutarhan valikoimissa? 

Sellaisia ovat pioni-ihmisen murheet. Suosittelen siis pioni-ihmiseksi ryhtymistä, jos sen voi valita. Ei kai kyllä voi.

Pioni 'Claire de Lune'

perjantai 6. tammikuuta 2017

PUOLIHYDROVILJELY

En osaa kastella kukkia - elleivät ne kasva (puoli)hydrossa. Siksi hydro- eli vesiviljely tai sen toinen versio puolihydro on oiva tapa kasvattaa huonekasveja. Suosittelen erityisesti tumpeloille, laiskoille, kiireisille, paljon matkustaville, osaaville ja osaamattomille viherpeukaloille. Aika varmasti voin luvata, että puolihydrolla onnistuvat nekin, jotka ovat aiemmin onnistuneet tappamaan kaikki huonekasvinsa.

Metallikehikossa kiipeilevä muratti on mitä helpoin kasvi. Tämä kasvaa pohjoispuolen eteisessä.

Hydron ja puolihydron välillä ei ole muuta eroa kuin se, että hydrossa kaikki multa pestään juurten ympäriltä tarkasti pois. Puolihydrossa enimmmät mullat karistellaan tai huuhdotaan pois, mutta sen suhteen ollaan suurpiirteisiä. Itse asiassa sillä ei ole merkitystä. Hoidossa ei ole mitään eroa. Minulla on ollut molempia, nykyisin vain puolihydroa. Viitseliäisyyssyistä.

Paljoa muistettavaa ei ole. Riittää kun istuttaessa muistetaan muutama tärkeä asia ja jatkossa kastellaan kun mittari näyttää, lannoitetaan joskus harvoin. Istuttaminen on helppoa ja nopeaa, kastelu onnistuu lapsiltakin ja lannoitustakaan ei tarvitse muistaa kuin kolmen kuukauden välein. Kuulostaako liian helpolta? Antaa kuulostaa vaan, sillä oikeasti tämä on helpompaa kuin heinänteko (varsinkin kun en ole koskaan ollut heinänteossa).

Rahapuu kasvaa pienessä hillopurkissa, jonka suojaruukkuna on metallipurkki.

Istuttamiseen valitaan tasapohjainen, seisovaa vettä pitävä astia, joka sopii kenties kauniin suojaruukun sisään. Astia saa olla muutaman sentin korkeampi kuin entinen ja myös halkaisijaltaan suurempi. Ei se kovin tarkkaa ole, mutta tärkeää on, että kasvi voidaan ympäröidä hydrosoralla. 

Astian pohjalle laitetaan vesitasomittari pystyyn pohjaa vasten ja kerros huuhdeltua hydrosoraa. Ison kasvin alle jätän 10-15 cm soraa, pienemmille ehkä muutamia senttejä. Kannattaa huomata, että hydrosora on eri asia kuin lecasora, vaikka näyttääkin samanlaiselta.

Tässä vanhat altakasteluruukut on otettu uuteen käyttöön. Välipohja vain pois ja sopivan mittainen vesitasomittari pystyyn. Kuopus aikoo istuttaa oman palmuvehkansa ruukkuun. Lopuksi ruukku laitetaan kauniiseen koriin.

Kasvista ravistellaan varovasti irtomulta pois. Huuhdellakin voi kädenlämpöisellä vedellä. Sitten multapaakku asetetaan hydrosorakerroksen päälle siten, että mullan pinta tulee ruukussa samalle tasolle kuin ennenkin. Tärkeää on, että multapaakun alle ja ympärille jää hydrosoraa. Ruukku täytetään hydrosoralla. Tässä kohtaa apukäsistä on iloa varsinkin jos istuttelee kasveja ensimmäistä kertaa: toinen pitelee kasvia suorassa ja toinen lappaa hydrosoraa ruukkuun.

Sitten kaadetaan vettä ja katsotaan, että mittarin merkkitikku alkaa nousta. Alussa vettä uskaltaa kaataa maksimiin asti, mutta jatkossa ei niin paljon. Optimialue on merkitty mittariin. Silloin tällöin mittari jää jumiin eikä ala nousta, vaikka kaataa vettä. Kevyesti mittaria kopauttamalla se toimii taas.

Lannoitetta ei tässä vaiheessa pidä laittaa, vaan vasta muutaman viikon kuluttua. Pinnalle voi laittaa jonkun puutarhakankaan ja sen päälle koristekiviä. Sitten vain nautitaan.

Yksi koristekivi olisi vielä ollut tarpeen, ettei ruskea hydrosora pilkistäisi piikkikruunun juurelta. Harmaita koristekiviä ei kulu paljon kun alle laittaa kankaan ja kivet vai yhdeksi kerrokseksi pinnalle.

Jos kasvi on sitä sorttia, että se haluaa kunnolla kuivahtaa kasteluiden välillä (esimerkiksi mehevälehtinen valefiikus), sitä sopii kunnioittaa. Kun mittari on nollassa, odotetaan siis muutama päivä ja lorautetaan sitten vettä optimiin asti. Useimmat kasvit eivät ole nöpönuukia. Monille kasveille riittää hyvin se, että saavat vettä kohtuullisessa ajassa.

Jos taas kasvi tykkää juoda reilusti (esimerkiksi muratti, kultapalmu tai saniainen), sille kannattaa lorauttaa vettä aina kun näkee mittarin olevan matalalla. Koskaan ei tarvitse kokeilla alustan kosteutta, vaan vilkaista vain mittariin. 

Tämä on siis ilosanoma niillekin, jotka matkustavat ahkerasti. Tunnetusti on vaikeaa löytää hyviä kukkien kastelijoita loma-ajaksi. Olen kuullut monituiset tarinat siitä kuinka kastelija on tappanut sen ja sen aarteen ihan hyvää hyvyyttään. Ensinnäkin kastelua ei välttämättä tarvita kovin usein. Toisekseen kuka tahansa osaa kastella mittarin mukaan. 

Jos kuvaa katsoo tarkasti, huomaa tämän pennimuorin kaipaavan pian vettä. Mittarin punainen mittatikku on jo melkein minimissä. Harmillista, että mittareiden päät ovat aina kirkkaanpunaisia. Mittari erottuisi vähemmän kun tulppa olisi huomaamattomamman värinen.

Orkidealle ja piikkikruunulle lorautan vähän kahvia veden sekaan. Tykkäävät, koska ovat happaman ystäviä. Älkää kysykö tarkkaa määrää ja suhdetta, sillä itse lorautan ihan summamutikassa. Eivät ole onneksi turhantarkkoja. Orkideakin alkoi uudestaan kukkia.

Sanotaan, että melkein kaikki huonekasvit sopivat (puoli)hydroviljelyyn. Sitä en osaa sanoa, mitkä eivät sopisi. Siskoni kasvattaa saintpaulioita pelkässä vesilasissa ja hyvin ovat kukkineet ja kasvaneet jo vuosia. Minun santtuni kasvavat puolihydrossa. Kaktuksetkin tykkäävät. Se vähän harmittaa, että kaktukset kasvavat vuodessa ulos ruukustaan. Olen vähän laiska veivaamaan niitä astiasta toiseen. Jokavuotista mullan vaihtoahan nämä eivät vaadi. Saavat kasvaa samassa sorassa niin kauan kuin mahtuvat. Soran voi keittää etikkavedessä ja käyttää uudestaan.
Viirivehka kasvaa pohjoispuolen eteisessä. Toivoisin sen pysyvän pienenä, mutta jo reilussa vuodessa se kasvaa ruukusta ulos.
Itse jännäsin miten suurikokoisina ostamani kasvit sopeutuvat. Täytyy myöntää, että vähän sydän syrjällään istutin saman tien kaikki kolmisenkymmentä uutta viherkasvia puolihydroon. Hydrossa olen ennenkin kasvatellut, mutta puolihydro oli minulle uutta vielä muutama vuosi sitten. Suotta pelkäsin. Hyvin ovat kasvit viihtyneet kun valon saanti on heidän toiveidensa mukaista.
Ainoa ongelma hydroviljelyssä on tarvikkeiden saanti. Vesitasomittareita saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Omani olen ostanut Viherlandiasta Jyväskylästä ja Chilitarvikkeesta Tampereelta (netin kauttakin saa tilattua), mutta kaikkia kokoja en saanut kummastakaan. Pakko mainostaa, vaikka sitä pyrin välttämään. Tosiasia vain on se, että tarvikkeita on tosi vaikea saada mistään muualta. Toivottavasti tilanne pian muuttuu. Hydrosoraa löytyy noista molemmista paikoista ja muualtakin, mutta ei tavallisista marketeista tai puutarhamyymälöistä.
Jauhemaista, pitkävaikutteista lannoitetta olen löytänyt vain Viherlandiasta. Olen joutunut ajamaan melkein 400 km lenkin lannoitteen takia, mutta mitäpä puutarhahullu ei tekisi kasviensa eteen. Noo, en toki tyytynyt pelkkiin lannoitepurkkeihin, vaan sain tästä hyvän syyn viettää pienen loman sukulaisten luona. Palatessa auton kaikki mahdolliset kolot oli täytetty kasveilla, hydrosoralla, ruukuilla, mittareilla, siemenpusseilla…
Itse käytän Leni Blusana -merkkistä lannoitetta - jos muistan. Yleensä muistan lannoittaa vain keväällä ja siihen se on sitten jäänytkin. Vedestä saavat aika pitkälle tarvitsemansa. En siis edelleenkään mainosta rahan saanti mielessäni. Sen verran oma lehmä on ojassa, että jos tämä puolihydroviljely lisääntyisi, tarvikkeiden saanti ehkä helpottuisi.
Palmuvehka on yksi helpoimmista kasveista. Tämä viihtyy itäikkunalla ja jopa sisemmälläkin huoneessa.
Itse pidän metallisista suojaruukuista ja kaikista sellaisista, jotka eivät kestä seisovaa vettä tai ovat pohjasta epätasaisia. Muovista tykkäävät pääsevät kadehdittavan helpolla. Ei muuta kuin tökkää vaan mittarin, sorat ja kasvin purkkiin. Minä joudun aina etsimään suojaruukun sisälle sopivan kokoisen muoviastian. Niitä onneksi löytyy keittiön kaapeista ja vaikka mistä. Säilöntäsangot ovat hyviä monille. Sahaamalla saa korkeuden sopivaksi. Kaarevat reunat eivät haittaa kunhan pohja on tasainen. Jos ruukku on kapea, pitää turvautua vahvaan muovipussiin, jolla vuoraa ruukun. Saman asian sekin ajaa.
Huomaa vielä, että jos käytät lasiastiaa, sinun täytyy estää valon pääsy vesiastiaan. Muuten veteen alkaa tulla levää. Itse istutan kasvin muoviastiaan ja panen sen lasiruukkuun. Muoviastian ympäröin kevyellä aineella. Sekoittelen perliittiä ja/tai vermikuliittiä sekä pieniä koristekiviä. Olisi houkuttelevaa käyttää pelkkiä koristekiviä, mutta astiasta tulisi aika painava ja koristekivet ovat kalliita. Kastelen mittarin viereen, niin vesi päätyy oikeaan purkkiin.
Tämän toteutuksessa on vähän enemmän puuhaa kuin muissa istutuksissa. Istutan kasvin ensin muoviruukkuun. Valutan seoksen muoviruukun ympärille kartonkitötterön avulla.
En mene lupaamaan mitään, mutta minusta tuntuu, että kasvit ovat terveempiä puolihydrossa kuin mullassa. Limoviikunan jouduin suihkuttamaan mäntysuopaliuoksella viime talvena, mutta muita ötökkäongelmia ei ole ollut. Luulenpa, että ilmankosteus on ihan pikkuisen suurempi kasvin juurella kuin muualla, kun säiliössä on vettä. Täydellinen tae terveydestä (puoli)hydro ei siis ole, mutta minä olen päässyt helpolla. Sitäpaitsi kasvit on helppo viedä suihkuun silloin tällöin: pölyt puhdistuvat, kasvit saavat kosteutta ja kastelukin hoituu samalla.

Jos vielä epäröit, kurkistapa seuraavalla kerralla jonkin julkisen rakennuksen suuren ja hyvinvoivan viherkasvin ruukkuun. Mitä todennäköisimmin se on istutettu (puoli)hydroon.

tiistai 1. marraskuuta 2016

NAAPURIN ROUVA - JÄTTIPOIMULEHTI

En ihastunut poimulehteen ensisilmäyksellä - enkä toisellakaan. En pitänyt sen keltaisista kukista - kunnes aloin nähdä ne limenvärisinä. Silloin ihastuin ikihyviksi. Ei ihme, että sitä kehutaan monissa kirjoissa. Englantilaista puutarhaakaan ei oikeastaan voi kuvitella ilman poimulehteä.

Jättipoimulehti on kuin naapurin ison talon rouva. Koko kesän hän kulkee kylällä kellanvihreässä rimssumekossaan. Hän on puhelias, aina iloinen ja saa muutkin hyvälle tuulelle.


Kun naapurin rouva saapuu paikalle, hän täyttää tilan rehevällä olemuksellaan ja persoonallaan. Aremmat ja hiljaisemmat jäävät kyllä jalkoihin, mutta ei hän silti epäkohtelias halua olla. Hän vain on niin ylitsepursuilevan puhelias ja runsas muodoltaan. 

Korkeat tulppaanit ovat oiva pari poimulehdelle. Tulppaanit ehtivät loistaa juuri ennen kuin poimulehti tulee ja varastaa show'n. Poimulehti luo tulppaaneille kauniin vihreän taustan ja lopulta peittää niiden kuihtuvat varret. Ihan matalia tulppaaneja ei toki poimulehden seuraan kannata istuttaa.

Ei hän itsekäs halua olla, vaikka siltä välillä vaikuttaakin. Tunteellinen hän on, välillä liikuttuu aivan kyyneliin.


Ei ole sellaisia kissanristiäisiä, joihin naapurin rouva ei osallistuisi. Hän haluaa olla aina mukana kun kylällä tapahtuu. Kaikkien kanssa hän tulee toimeen eikä kukaan hänen seurassaan halua riidellä. No, on sentään kaksi tyyppiä – tammi ja lehmus – joiden seurassa rouva ei viihdy. Heidän lähellään rouva ja hänen lapsensa saattavat saada nokihärmän.

Juhannusruusun juurella ryöppyävät jättipoimulehdet ja polun reunassa kukkii mirrinminttu. Poimulehtien takana kasvavat valkoiset syysleimut.

Naapurin rouva saa vähän jurommatkin small talkiin ja luo yhteisöllisyyttä kyläläisten kesken. Olen istuttanut poimulehteä välivihreäksi, tasapainottamaan kokonaisuutta eri värien välillä. Toimii kyllä, kunhan naapurit ovat yhtä reippaita. Kovin pienet ja ujot jäävät auttamattomasti poimulehden jalkoihin. Nopeasti poimulehti peittää jopa nuoren pesäkuusen.

Silloin naapurin rouvakin vähän hiljenee ja jättäytyy taustalle kun kaupungista saapuu kylälle arvovieraita - gladiolus, värililja tai jotakin muuta vähän hienostuneempaa väkeä. Ystävällisesti hymyillen ja hyväksyvästi nyökytellen hän seurustelee arvovieraiden kanssa. Hän on kuin kotonaan vähän hienommassakin seurassa.

Jättipoimulehden kerrotaan olevan kotoisin jostain Kaakkois-Euroopan ja Lounais-Aasian vuoristoseuduilta. Sukulaisia hänellä on toki Suomessakin ollut jo muinaista ajoista lähtien. En ole oppinut tuntemaan hänen sukulaisiaan, ovat kovin samannäköistä väkeä kaikki. Sanovat kuuluvansa ruusukasvien heimoon.

Tässä kasvaa sekaisin piennar- ja jättipoimulehteä. On aika mahdotonta tietää kuka kukin on.

Boheemi hän on. Hänen lapsensa saavat vapaan kasvatuksen ja asettuvat kuka minnekin sen kummemmin lupaa kysymättä. Yleensä he valitsevat paikan auringosta tai puolivarjosta, mutta heille kelpaa melkein millainen maatilkku tahansa. Tästä eivät kaikki pidä ja poimulehden lapset ovatkin joutuneet kovin huonoon valoon maailmalla. Ymmärrän. Jos poimulehti valtaa itselleen toisten maat ja mannut, niin kuka nyt sellaista hyvällä katsoisi. Joissakin maissa jättipoimulehti on luokiteltu haitalliseksi vieraslajiksi ja Suomessakin sitä on pyydetty tarkkailemaan. Ei ole naapurin rouvalla helppoa, ei.

Naapurisovun säilyttämiseksi poimulehden kukkia kannattaa leikata kimppuihin ja näin estää sitä siementämästä. Runsaita kimppuja riittääkin koko kesäksi ja pitkälle syksyyn. Pelkästään jo sen takia poimulehteä kannattaa kasvattaa puutarhassa.

Syksyn viimeiset törmäkukat ja ruusu seurustelevat poimulehden kanssa tässä lokakuun lopulla poimitussa kimpussa.

Mitä tahansa kylillä hänestä puhutaankin, niin hänen helmoissaan ei liikuskele epämääräistä väkeä. Jonkun voikukan tai syysmaitiaisen olen nähnyt, mutta enpä juuri muita.

Vaikka lapsia on paljon, omillaan pärjäävät eivätkä ulkopuolisten hyysäämistä tarvitse. Ei lannoitusta, ei tukemista, ei uudelleen istutusta, ei talvisuojausta, ei kerta kaikkiaan mitään.

Kesähepenissään he kulkevat aina koviin pakkasiin asti. Joissakin lähteissä poimulehden sanotaan kukkivan kesä-elokuussa, mutta kyllä minun poimulehteni kukkivat täyttä päätä vielä loka-marraskuussakin.

Poimulehti ei pienistä pakkasista ole millänsäkään.

Hyvin olemme naapureina pärjänneet. Ei ole minulla hänestä pahaa sanomista. Ei minulla tosin olisi varaa sanoakaan, sillä emmehän me täydellisiä ole kukaan.


Alchemilla mollis

KUKAT: Vihertävänkeltaiset kukat kesä-elokuussa.

KORKEUS: 40 cm

KASVUPAIKKA: aurinkoinen tai puolivarjoisa

KASVUALUSTA: puolikostea maa

lauantai 15. lokakuuta 2016

MAKSAAKO VAIVAN? - MAKSARUOHO

Maksaako vaivaa istuttaa syysmaksaruohoja? Kyllä vain, ne palkitsevat vaivasi moninkertaisesti. Kun ne kerran istuttaa valoisaan paikkaan, ne nousevat uskollisesti maasta joka kevät. Tutusti ja turvallisesti. Tätä osaa arvostaa varsinkin nyt kun viime talven jälkeen ruusu ’New Dawn’ nousi maasta koiranruusuna.

Eikä niitä edes vaivaa mikään, eivät taudit eivätkä tuholaiset. Puutarhuri saa nukkua yönsä rauhassa - myös talvella - sillä maksaruohot ovat uskollisia ystäviä. Ankarinkaan pakkastalvi tuskin lannistaa maatiaismaksaruohoja.

Sitä paitsi ne eivät edes maksa juuri mitään, sillä taimella tai parilla pääsee oikein hyvin alkuun, ellei halua kaikki mulle heti nyt ja vähän äkkiä. Kun taimi juurtuu, se alkaa pian pulskistua ja sitä pääsee kohtuuajassa jakamaan. Olen kuullut, että maksaruohoa voi näppärästi lisätä lehtipistokkaistakin. Itse en ole syysmaksaruohoa pistokkaista lisännyt, mutta niin varmasti kasveja saa nopeasti.

Syysmaksaruoho on kuin lempeä täti, joka hääräilee koko kesän vaaleanvihreässä mekossaan ja tarjoilee lapsille lihapullia ja perunamuusia sekä jälkiruuaksi pannukakkua ja mansikkahilloa. Ei siis mitään gourmet-aterioita, vaan maukasta perusruokaa. Maksaruoho on puutarhan tavis, joka on tärkeä puutarhan peruskasvi ja yleisilmeen luoja. Keväällä ja kesällä maksaruoho antaa rauhallisen taustan muille kukkiville kasveille. Se tarjoaa olkapään, jota vasten nojata.

Maksaruoholla on paksut ja kookkaat lehdet, joita voi jopa syödä. Nuoret, pienet lehdet maistuvat kuulemma herneenpalolle ja sopivat salaattiin.

Mitä siitä tulisi, jos kaikki olisivat primadonnia ja odottaisivat erityiskohtelua? Puutarhassa tarvitaan näitä tavallisia, luotettavia ja ystävällisiä tätejä, jotka huolehtivat kodistaan ja kasvattavat lapsistaan kunnon kansalaisia. Maksaruohon juurella ei rikkoja näy eivätkä lapset riehu ympäriinsä.

Maksaruohon lapsukaiset eivät lentele siemeninä ympäri maailmaa, mikä on sinänsä hyvä. Siementaimia ei tarvitse siirrellä tai kitkeä. Maksaruohon voi helposti jakaa ja pian se on taas entisellään tai jopa vieläkin uhkeampi.

Täti Syysmaksaruoho on hieman pyöreä, hyvällä tavalla. Hän on juuri kuin sellainen lempeä ihminen, jota on mukava halata. Lämminsydäminen ja hyväntuulinen. Vuosien myötä hän pyöristyy entisestään, mutta se vain lisää hänen vetovoimaansa.

Maailma myllertäköön ympärillä, mutta maksaruoho puuhailee vihreässä mekossaan tyytyväisenä. Kaikesta on selvitty ennenkin – kuumista kesistä, lumettomista talvista ja vaikka mistä puutarhurin laiminlyönneistä.

Syymaksaruoho on kuvattu elokuun alussa.

Minulla on myös valkomekkoinen maksaruoho, joka vaikuttaa oikein mukavalta. Hän on tosin vielä nuori, enkä tunne häntä kovin hyvin. Sukulaistyttö, luultavasti hyvät geenit hänellä. On minulla myös joitakin muita, eksoottisen tummia maksaruohoja, mutta he ansaitsevat ihan oman juttunsa. Sitten minulla oli sellainen ’Brilliant’, jolla oli mohairvillainen mekko, mutta häntä en ole nähnyt sitten viime talven. Tiedä häntä, loukkaantuiko hän minulle jostain vai oliko lumeton talvi liikaa.

Syksyllä alkaa juhlakausi ja täti kaivaa vaatekomerostaan vähän paremman mekon, sen marjapuuronpunaisen. Ei siinä mitään krumeluureja ole, siisti perusmekko, mutta pukee häntä oikein hyvin. Silloin maksaruoho saa ansaitsemansa kiitoksen. Sitä ihastellaan ja kehutaan.

Kuvan syysmaksaruohot asustavat pallotuijan ja viiruhelpin naapurina.

Kukat pääsevät sisälle maljakoihin ja saavat ilahduttaa siellä ja täällä kodissa. Maksaruohoa nimittäin raaskii leikata useampaankin maljakkoon, kannuun tai ruukkuun. Niissä ne sitten kukoistavat vielä vaikka kuinka pitkään. Ja kuten sanoin, maksaruoho ei vähästä hätkähdä. Kaikesta on selvitty ja niin nytkin. Se kasvattaa juuret maljakossa ja elämä jatkuu.

Syksyllä maksaruohoja voi olla vaikka joka huoneessa.

Pihalla maksaruoho seisoo pää pystyssä juhlamekossaan ja saa ensilumesta hatun.

Mietin kovasti, että miksi tällaisella kasvilla on tuollainen nimi. Minusta tälle ystävälliselle tädille sopisi nimeksi paremminkin Helmi, Lempi, Elma tai Hulda.

Sain selville, että aikoinaan ihmiset ovat kai nähneet sen lehdet sian maksan muotoisina ja alkaneet kutsua kasvia kalliomaksaksi, sianmaksaheinäksi ja lopulta maksaruohoksi. Miksi sitten ihmiset ovat halunneet nähdä kasvissa juuri maksan muodon?

Ennen vanhaan maksaruohoa on käytetty ennustamaan rakkauden kestävyyttä. Kaksi maksaruohon oksaa on ripustettu kattoon. Jos ne ovat lakastuessaan taipuneet toisiaan kohti, ovat näkymät olleet myönteiset.

Mietin, että maksalla on täytynyt ennen vanhaan olla erilainen merkitys kuin nykyisin. Me hehkutamme sisäelintä, jonka nimi on sydän. Sydämelle on jos jonkinlaisia merkkejä ja symbolisia merkityksiä. <3 Sykkivä sydän WhatsApp'ssa on ihana, mutta miten olisi löllyvä maksa?

Kun asiaa edelleen selvitin, sain tietää ainakin roomalaisten pitäneen maksaa intohimon ja jumalien suosimana elimenä, onhan sen väri verenpunainen. Sielulla on nähty olevan yhteyksiä maksaan. On ajateltu, että maksalla on jopa kyky paljastaa jumalallisia salaisuuksia.

Tätä taustaa vasten ajateltuna maksaruohon nimi ei kuulostakaan kovin hullulta.



Sedum telephium

KUKAT: Vaaleanpunaiset kukat elo-lokakuussa.

KORKEUS: 40 cm

KASVUPAIKKA: aurinkoinen 

KASVUALUSTA: läpäisevä, multava maa

torstai 15. syyskuuta 2016

HIENO ROUVA - PIONI 'MADAME CALOT'

Pioni ’Madame Calot’ on täydellinen! En tiedä yhtään asiaa, jota vielä voisin pionilta toivoa. Tämä rouva on kasvutavaltaan runsas ja näyttävä, ei mikään seinäruusu. Kaiken hyvän päälle tämä rouva käyttää hienostunutta parfyymiä. 

Tuoksu on voimakkain vasta auenneissa kukissa.

Jo ensimmäisenä kesänään meillä se kukki näyttävästi ja kukinta sen kuin paranee vain. Nuput ovat suloisen vaaleanpunaisia, mutta lopulta kukat vaalenevat melkein valkoisiksi. Kukat ovat aluksi täydellisen pyöreämuotoisia, kypsyessä mukaan tulee hieman rentoa röyhelöä, mutta ei missään tapauksessa liikaa. 


Sivunuput pidentävät kukintaa.


Täysin auenneena kukka on puhtaan valkoinen. Tummanpunaiset viirut ovat kukan sisällä vähän piilossa.

Missään vaiheessa rouva ei menetä hillittyä tyylikkyyttään. Se vanheneekin niin ihastuttavalla tavalla, että on vaikea valita mikä kukinnan vaihe olisi kaikkein kaunein. Terälehdet varisevat yksi kerrallaan paljastaen kauniin tummanpunaisen kukkapohjuksen, kuin veistoksen. Pikkuhiljaa kesän edetessä kukkapohjukset avautuvat kruunuiksi, jotka syksyyn mennessä saavat mustat jalokivensä. 

Rehevä lehdistö säilyy vihreänä vielä pitkään. Ensipakkasissakaan se ei lannistu. Kun on kaiken tämän saanut nähdä ja kokea, mitä muuta enää toivoisikaan. Kylläisenä kaikesta saa odottaa ensi kevättä, jolloin tapaamme jälleen.

Istutin rouvien seuraan etualalle ’Buckeye Bellen’. Tarkkasilmäiset voivat huomata kuinka täydellisesti suunnitelmani meni nappiin. ’Madame Calot’n’ punaiset viirut ovat täsmälleen saman punaiset kuin syvänpunainen ’Buckeye Belle’. 

Kokonaisuuden kannalta viirujen värillä ei ole mitään merkitystä. On kuitenkin aika hauska kun saa jonkun sopimaan niin täydellisesti yhteen. Sitä kutsutaan kai hifistelyksi.


Ehkä jo arvasitkin, että 'Madame Calot' on lempikukkani :-)


Rouvalla on korkeutta 80–100 cm, mutta luonnollisesti leveyttä ei ole kohteliasta mainita. Puolen metrin välein olen kyllä itse nämä istuttanut. Sain sellaisen neuvon jostain.

Näyttävyydestään huolimatta rouva on hyvin helppohoitoinen eikä tarvitse pelätä, että se kuolla kupsahtaisi ankaranakaan talvena. Se pitää auringosta, mutta pärjää myös puolivarjossa. 

Kasvualustan suhteen kannattaa olla tarkkana, sillä kuka hieno rouva nyt viitsisi vesilätäkössä seisoskella. Itse olen laittanut peltosaven sekaan hirveästi hiekkaa ja kohtuullisesti luonnonlannoitetta istutuskuopan pohjalle. 

Tukikehikko kannattaa laittaa jo keväällä, sillä yhtäkkiä kehikon viritteleminen pionin ympärille voi olla jo aikamoista taiteilua. Sitten ei tarvitsekaan pitkiin aikoihin muuta kuin ihmetellä ja ihastella.


P.S. Ostin 'Madame Calot' -pionini Taimimoisiolta Porista keväällä 2014. En tiedä mistä niitä nykyään saa. Ajoissa kannattaa kysellä, jos näitä itselleen havittelee.


Tässä viralliset tiedot

Paeonia lactiflora ’Madame Calot’

KUKAT: Aukeavat kukat vaaleanpunaiset, kokonaan auenneena puhtaan valkoinen tummanpunaisin viiruin. Miellyttävä kielon / ruusun tuoksu. Sivunuput pidentävät kukinta-aikaa.

KORKEUS: 80–100 cm

KASVUPAIKKA: aurinkoinen tai puolivarjo

KASVUALUSTA: läpäisevä, saven ja hiekansekainen maa, kohopenkki on suositeltava

MUUTA: Pionille kannattaa asettaa tukikehikko jo keväällä.