maanantai 16. huhtikuuta 2018

MEHITÄHTI – SUURPERHEEN ÄITI

Mehitähti on ihana. Kaunis. Runsas. Sympaattinen. Hoitelee pienokaisia helmoissaan kuin suurperheen äiti. Ihan pieniä vauvoja, taaperoita, koululaisia ja teinejä. Isoimmat lähteneet jo maailmalle, mutta eivät kovin kauas. Ovat hyvissä väleissä edelleen.

En lakkaa ihastelemasta tuota näkyä kun lempeä äiti pitelee kädestä lapsiaan. Hellästi ja turvallisesti. Tietäen, että lapsoset tarvitsevat juuret. He tarvitsevat lempeää huolenpitoa niin kauan kunnes ovat valmiita muuttamaan omilleen. Rakkautta ja huolenpitoa riittää ihan jokaiselle. 


Suurperheen äiti näyttää freesiltä. Voi olla, että vauvat ovat valvottaneet, mutta lapsukaiset tuovat myös ilon. Siksi mehitähti näyttää tyytyväiseltä. Hänestä huokuu onni. Tyylikkyyden hän on saanut ihan syntymälahjanaan.

Mehitähti on arjen monitaituri, joka klaaraa hommat. Pitää rikat poissa, peittää tyhjät aukot, veistoksellisella olemuksellaan tuo luonnetta istutuksiin. Kesät talvet huolehtii perheestään.

Ammoisina aikoina mehitähdillä on ollut tärkeitä tehtäviä. Eikä ihme. Ukkosenjumalalle ja taivaanjumalalle pyhitettyinä kasveina niitä on istutettu katoille estämään salamaniskuja. Niitä on myös istutettu turvekatoille estämään tulipaloja, mistä kattomehitähti onkin saanut nimensä.

Mehitähti on kuin äidit yleensäkin – lapsille ensin ja vasta sitten itselle. Ei hän ole vaatimassa puutarhan muhevinta multaa ja parhainta paikkaa. Itse asiassa kuiva ja laiha maapala on oikein hyvä. Toki aurinkoinen paikka on ihana – lasten takia. Lapsista hän haluaa huolehtia, joten varjoisa paikka ei sentään sovi. Ei lapsia pimeässä voi kasvattaa.


Äidin ja isän sylissä on tungosta.

Äidit ovat sitkeitä. Puolustavat lapsiaan ja kotiaan maailman kylmiltä tuulilta. Eivät tosin kaikki mehitähtiäidit Suomen oloissa pärjää, lämpimiin maihin tottuneet.  Minä menetin jonkin lajikkeen, jonka nimeä en tiedä.  Ne, jotka täällä karussa Pohjolassa pärjäävät, porskuttavat läpi ankarien talvien, sateisten kesien ja vaikka millaisissa sääoloissa hyvänsä.

Sattuipa tässä keväällä niin, että eteläreunan oja oli tulvinut ja mehitähtien perheet joutuneet veden alle. En tiedä kuinka kauan he olivat olleet uppeluksissa ennen kuin mieheni pelasti heidät avaamalla ojan. Siitäkin he selvisivät.

Tämä 'Bicolor' ei kasvata isoja ruusukkeita kuten kattomehitähti. Se tekee paljon pieniä palleroita vieri viereen eikä täytä aluetta yhtä nopeasti kuin serkkunsa.

Minulla noita sitkeitä pärjääjiä ovat olleet kattomehitähti, punertava mehitähti ’Bicolor’ ja limenvärisin kukin kukkiva partamehitähti – harmaapartainen isoisä.

Partamehitähden kukat ovat keltaiset, seittimehitähdellä ne ovat punaiset.

Mehitähti tulee toimeen siis tumpelonkin puutarhurin kanssa. Kerran keväällä kokeilin kylvää mehitähtiä. Jos olisin tiennyt miten mitättömiä siemenet ovat, en ehkä olisi edes uskaltanut ostaa niitä! Siemenet eivät meinanneet tulla edes pussista ulos, vaan kevyinä tarttuivat suojapakkaukseen. Ei puhettakaan siitä, että olisin nähnyt mitä oli tullut kylvettyä!

Ei mennyt läheskään kolmea viikkoa kun ne jo itivät. Muutama hädin tuskin silmin nähtävä taimi pilkisti mullasta. Kasvoivat ne pieniksi taimiksikin, joita hoitelin milloin muistin, ehdin ja jaksoin. Juhannusaattona kyllästyin hoivaamaan niitä ja istutin ne yhtenä rykelmänä kiven päälle.

Ihmeellistä kyllä, mutta nämä siemenistä kylvämäni mehitähdet kasvoivat. Eivät raasut tienneet, millaisen puutarhurin hoidossa olivat. Olin nimittäin onnistunut tuhoamaan pavutkin. Heidän myöhemmistä vaiheistaan en tiedä enempää, sillä jäivät muutettuamme entiseen puutarhaan.

Enää en keinoemoksi aio ryhtyä. On niin hienoa saada pulleat pikkupallerot äitinsä helmoista, valmiiksi hyvin kasvatetut. Niiden istuttaminen onnistuu lapsiltakin. Tökkää palleron vain maahan. Mehitähtiäitikään ei näytä surkealta, vaikka poikasia ottaa helmoista. Onhan se hienoa kun lapset löytävät oman paikkansa tässä suuressa maailmassa. Ja pian on sitten lastenlapsiakin ympärillä iloa tuomassa.

Mehitähti sopii niin maahan kuin ruukkuunkin. Mehitähtiasetelmasta kannattaa tehdä heti melko tiivis, jotta se on näyttävä mahdollisimman pian. 

Äidit eivät elä ikuisesti, eivät myöskään mehitähtiäidit. Kun ne ovat kukkineet, ne kuolevat. Ruusukkeesta nousee korkean varren päähän punertava tai kellertävä kukka. Kuinka kaunis loppu! Äidin paikka jää hetkeksi tyhjäksi, mutta elämä jatkuu. Pian lapset ovat kasvaneet ja tyhjä aukko täyttyy uudella elämällä.



Sempervivum

KUKAT: punertavia, kellertäviä ja valkoisia lajikkeita, kukkii kesä-elokuussa lajikkeesta riippuen

KORKEUS: lehtiruusuke 5-10 cm, kukka muodostuu korkeamman kukkavanan päähän

KASVUPAIKKA: mieluiten aurinkoinen, jopa paahteinen paikka

KASVUALUSTA: saa olla kuiva ja niukkaravinteinen, läpäisevä maa, ei siedä talvimärkyyttä

HOITO: ei kaipaa hoitoa

VUORENKILVET – MONEN YKKÖSINHOKIT

Ne ovat täällä taas, juuri hangen alta vapautuneina, lehdet vielä lurpallaan, mutta vihreinä ja elämänvoimaa täynnä. Vuorenkilvet – nuo monen ykkösinhokit. Esimerkiksi netissä eräs monia palkintoja saanut puutarhaihminen väitti vuorenkilpeä niin rumaksi kukaksi, ettei huoli sitä puutarhansa kolmen sadan lajin joukkoon. Harmi.

Omaa silmääni miellyttää erityisesti
havun, kiven ja vuorenkilven yhdistelmä. 

En väitä, että nettikirjoittajan maku olisi väärä ja hän saa toki olla sitä mieltä mitä on. Itselläni vain herää kysymys, onko kirjoittaja nähnyt vuorenkilpeä muualla kuin kaivonkansien ympärillä massaistutuksina yksinään. Omaa silmääni miellyttää erityisesti havun, kiven ja vuorenkilven yhdistelmä. Tulppaaneilla värimaailmaa saa sävytettyä suuntaan ja toiseen.

Eniten pidän vuorenkilvistä havujen ja kivien seurassa.

Onko vuorenkilpi sittenkään
maailman rumin?

Jos katselee perennaa neutraalisti, ilman ennakkoasenteita, niin onko vuorenkilpi sittenkään maailman rumin? Vuorenkilvellä on selkeämuotoiset lehdet, jotka sitä paitsi ovat hyvän näköisiä myös talvella. Minusta nuo pyöreähköt lehdet ovat tyylikkäistä. Ne sopivat myös leikkokimppuihin antaen täyteläisen pohjan asetelmalle. Selkeään lehtimuotoon on helppo yhdistellä monia muita kasveja.

Vuorenkilven selkeämuotoiset lehdet ovat hyvä pari monille pienilehtisille kasveille.

Kukkiessaan vuorenkilpi kieltämättä on aika räikeän värinen. Jos lyhyehkön kukinnan väri häiritsee, sitä voi vähentää välttämällä massaistutuksia. Yhtä aikaa kukkivat tulppaanit joko korostavat väriä – kuten minun kuvassani – tai tekevät rauhallisemman vaikutelman.

Hetken aikaa penkissä vallitsee iloinen juhlatunnelma: paljon vieraita ja paljon iloista puheensorinaa.

On upeaa, että vuorenkilpi menestyy melkein missä tahansa,
mutta ei siemennä ja valloita koko puutarhaa oman mielensä mukaan. 

Elinvoimaisella vuorenkilvellä on niin paljon hyviä ominaisuuksia, etten jättäisi sitä istuttamatta huolimatta kukan mallista, muodosta tai väristä tai siitä, että se on tavallisista tavallisin. On upeaa, että vuorenkilpi menestyy melkein missä tahansa, mutta ei siemennä ja valloita koko puutarhaa oman mielensä mukaan. Voimakashan se toki on, mutta helppo rajaamalla pitää aisoissa.

Vuorenkilven lehdet punertuvat talvea kohti.

Kaikki kasvit ovat omalla tavallaan kauniita
kun ne saavat kasvaa oikeassa seurassa.

Pyrin ajattelemaan, että ei ole olemassa rumia kukkia. Kaikki kasvit ovat omalla tavallaan kauniita kun ne saavat kasvaa oikeassa seurassa. Joskus varta vasten jumppaan aivojani: kun jokin kasvi näyttää ensi näkemältä jopa rumalta, muutan asennettani. Katselen kasvia hyväksyvästi ja mietin sille seuralaisia, jotka korostaisivat sen hyviä puolia. Kummallisetkin kukat saattavat silloin alkaa näyttää mielenkiintoisilta. On paljon ihmisiäkin, jotka eivät ehkä voittaisi kauneuskilpailuissa. Silti he voivat olla meille hyvin tärkeitä ja rakkaita.

Tässä viime keväänä otetussa kuvassa nuoret kukkivat jo. Nämä nuoret pelastavat minut pulasta kasvamalla ohuessa kasvualustassa talon luoteiskulmassa.

Istutin viime syksynä uusia taimia moneen paikkaan. Ihanaa tavata taas. 

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

AKANKAALI JA UKONKELLO

Eihän se nimi tietenkään miestä eikä kai akankaaliakaan pahenna, mutta kyllä näin miellyttävä kasvi ansaitsisi kauniimman nimen. Kaikki on toki suhteellista. Jos ajattelee samalle kasville annettua ämmän suurus –nimeä, joka mainitaan Elias Tillandsin luettelossa vuodelta 1683, niin akankaali alkaakin kuulostaa aika mukavalta.

Jos ajattelee ämmän suurus –nimeä, 
akankaali alkaakin kuulostaa aika mukavalta. 

Akankaalin lehdet ovat vaihtelevan punavihreät.

Pulla menisi varmasti väärään kurkkuun,
jos mieheni erehtyisi nimittämään minua akaksi. 

Pohjanmaalaiset väittävät, ettei akka-nimitys vaimosta ole ollenkaan pahaa tarkoittava. Silti pulla menisi varmasti väärään kurkkuun, jos mieheni erehtyisi nimittämään minua akaksi. Saduissahan akka on ihan kiva: ”Olipa kerran ukko ja akka, jotka asustelivat pienessä punaisessa mökissään. Pienessä puutarhassaan akalla oli kaali…”

Pidin akankaalin lehtien punertavasta väristä jo heti ensi silmäyksellä nähdessäni niitä puutarhamyymälässä. Sittemmin ihastuin myös kauniin väriseen kukintaan. Tämä on hienostuneen näköinen kasvi hyvässä seurassa.

Toisinaan kukat näyttävät sinisiltä, toisinaan sinililoilta.

Jotkut väittävät, että puutarha täyttyy
akankaalista ihan innostumattakin,
on kuulemma sen verran kova leviämään.

Tuskin tästä koskaan puutarhan tähteä tulee ja ihme olisi, jos minusta tulisi akankaali-ihminen. Olen kyllä pioni-ihminen ja tulppaani-ihminen ja saatanpa vielä tulla hortensiaihmiseksikin ja vaikka miksi, mutta tuskin innostun akankaalista yhtä paljon.

En ole kyllä lukenut muistakaan akankaali-intoilijoista. Täytyyhän maailmassa silti olla niitäkin, jotka keräilevät akankaalilajikkeita ja täyttävät puutarhansa niillä. Jotkut väittävät, että puutarha täyttyy akankaalista ihan innostumattakin, on kuulemma sen verran kova leviämään. Tiedä häntä, sen näkee aikanaan.

Sen verran akankaalin lajeista voisi innostua, että tietäisi edes sen, että rentoakankaalin lehdet ovat soikeat tai puikeat ja laidoiltaan matalasti isonyhäisiä kun taas hammasakankaalin lehtilavan laita on isohampainen. Nyt olen innostunut vain sen verran, että järjestän akankaalille aurinkoa, että lehdet punertuvat. Varjossahan ne muuttuvat enemmän vihreiksi. Kasvualustan suhteen se ei ole mitenkään kranttu.

Hyvässä lykyssä akankaali muodostaa mukavan tiiviin maanpeitteen.

Akalla on kaalinsa ja ukolla kellonsa ja hattunsa. Ukonkello on hankintalistalla, mutta vielä en ole päässyt siihen asti. Tasa-arvon nimissä pitäisi kai jo kiireesti hankkia.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

URHO - KATAJA

Ennen kuin pääsimme tekemään talomme perustuksia, piti tontilta kaataa sankka metsä. Hommaa tuli tekemään 68-vuotias metsuri, Urho. Mieheni toimi hänen apunaan. 

Kuvan kataja ja pihlaja säästettiin. Niiden takana olevat kuuset ja koivut kaadettiin. Kuva on vuodelta 2012.

Ensimmäisenä aamuna miehet aloittivat hommansa kahdeksan tienoilla. Urho kierteli metsässä rauhallisin, vakain askelin. Mittaili puita, katseli. Sitten hän otti moottorisahan ja ryhtyi työhön. Hän sahasi rungon poikki niin, että puu rysähti juuri siihen kohtaan minne pitikin. Kun puu oli kumossa, Urho alkoi karsia puuta paksusta päästä ja mies heilutteli sahaa ohuemmassa päässä. Sitten runko pätkittiin ja siirryttiin seuraavan puun luo.

Vaikka mieheni sai huilia aina sen aikaa kun Urho sahasi runkoa poikki ja sai karsia oksat kevyemmästä päästä, työ otti voimille kevyeen sisätyöhön tottuneelle. Välillä syötiin eväät kannon nokassa. Urho sanoi sanan silloin, toisen tällöin. Ja taas jatkettiin.

Vähän puolen päivän jälkeen raskas työ tuntui jo mieheni koko kropassa. Mieheni haaveena oli kunnon lepo. – Moneenkos asti olet ajatellut tänään tehdä? kysyi mieheni ajatellen mielessään, että ehkä kahteen tai kolmeen. – No, jos kuuteen, vastasi Urho. Pakkohan sitä oli jaksaa – ja jaksoikin kun parikymmentä vuotta Urhoa nuorempana ei kehdannut sanoa vastaankaan.

Sellaisia Urhoja meidän katajammekin ovat. Täällä ne ovat seisseet pystypäin ammoisista ajoista asti tuulessa ja tuiskussa. Valittamatta ne ovat selvinneet kuivuudesta ja paahteesta. Jos neulaset sattuvat ruskettumaan, kasvatetaan seuraavana tai sitä seuraavana vuonna uudet. Ei maailma siihen kaadu. Jos tauti iskee, siitä selvitään ehkä vähän vähemmillä neulasilla, mutta selvitään kuitenkin. Ei ruveta hötkyilemään.

Eivät ne montaa sanaa sano. Mielessään miettivät maailman menoa, vakaviakin elämän kysymyksiä. Tipauttavat harkitun sanan harvakseltaan.

Juurevasti ne ovat asettuneet synnyinseudulleen eivätkä maailmalle haikaile. Mihin sitä nyt kotoaan lähtisi? Olen kuullut, ettei luonnonvaraisen katajan siirto metsästä puutarhaan yleensä onnistu. Kotikonnuillaan haluavat asustella. Lapset ovat eri asia. Astiataimet menestyvät hyvin ja niitä mekin olemme ostaneet alkuperäisten lisäksi. Kun sellaisen istuttaa sopivasti jonkin ison kiven lähelle, näyttää kuin kataja olisi kasvanut siitä aina.

Emännällä on vähän runsaammat muodot.

Mieluisin paikka katajalle on valoisa ja niukkaravinteinen, mutta kasvualusta saa olla kuiva tai tuore. Meidän katajamme ovat alun perin asettuneet savimaahan, joka ei taida olla edes kovin läpäisevä. Taimia en sellaiseen paikkaan uskaltaisi istuttaa, mutta itsepähän ovat tiluksensa valinneet.

Lapsia täytyy hoitaa, totta kai. Istutuksen jälkeen kastelusta on huolehdittava parin kasvukauden ajan. Parina kolmena ensimmäisenä vuonna katajat kannattaa varjostaa kevätahavalta, mutta sen jälkeen ne jo pärjäilevät omillaan.

Katajat luovat kauniin taustan kukkiville perennoille. Kuvassa etualalla jalopähkämö, taaempana jättipoimulehti sekä nuori juhannusruusu 'Plena'.

Alun perin sijoitimme talon paikan siten, että yhtään komeaa katajaa ei tarvinnut kaataa. Vain yhtä pientä ja huonokuntoista emme voineet säästää. Olemme niin onnellisia katajista, että halusimme osoitteeksemmekin Katajakujan.

Elämässä kuitenkin sattuu ja tapahtuu, tulee murheita ja kaikenlaista. Yksi isoista katajistamme vaurioitui pahoin rakennusaikana. Se kallistui 45 asteen kulmaan. Kesä kului ja katselin onnetonta puuta. Siinä se sinnitteli tietämättömänä katalista ajatuksistani. Olin nimittäin jo puhunut miehelleni, että tuon raasun voisi sahata poikki. Eihän se ollut alun perinkään kovin komea, toisten puiden välissä sinnitellyt.

Tässä asennossa katajaparka sitkutteli koko rakennuskesän.

Seuraavana keväänä lintu teki pesän puun latvaan, joka nyt oli niin matalalla, että pesään saattoi melkein kurkistaa. Muutin mieleni. Katajahan oli elossa ja täysin vihreä. Mieheni suoristi katajan, sitoi sen palotikkaisiin ja tuki vielä toiselta puolelta kepillä. Päätin, että jos se tästä kaikesta selviytyy, se saa kunniamaininnan ja saa kasvaa pihassamme viimeiseen neulaseen asti. Kastelin sitä silloin tällöin pitkin kesää. Selvisihän se. Toki elämän kolhut näkyvät, mutta onpa katajalla kerrottavaa lastenlapsilleen.

Alkuperäiset pilarikatajat ja heidän vähän runsasmuotoisemmat emäntänsä ovat saaneet seurakseen ’Suecica’ -katajia sekä laaka- ja rohtokatajia. He ansaitsevat aivan omat juttunsa joskus toisella kertaa.

Nyt Katajakujalle on tullut talvi. Vakaina Urhot seisovat ja suojelevat heikompiaan talven tuulilta ja viimoilta.
Kuva on vuodelta 2014.

torstai 16. marraskuuta 2017

URANAINEN - IIRIS

Iiris on uranainen, pitkä ja solakka, aina huoliteltu kauneuden ja muodin ammattilainen. Housuasussaan hän kulkee – prässihousut ja korkokengät, yläosan klassinen kuosi huippudesignia, värit ja sävyt valittu prikulleen yhteensopiviksi ja vieläpä korutkin.

Oi, mikä kuosi! Siperianiiris 'Blue King'

Asu todellakin on klassinen. Muistan kuinka Eveliina-mummoni näytti minulle lapsena noita viimeisen päälle silitettyjä housuja ja taidokkaita kuoseja. Ovat edelleenkin tyylikkäät.

Luonteeltaan Iiris on reipas ja ripeä, luotettava ja hyvin sympaattinen. Hänestä on helppo antaa suosituksia. Hänen kanssaan on helppo tulla toimeen. Iirikset ovat hyvin elinvoimaisia, kasvavat mukavan nopeasti ja niitä kukinnan jälkeen jakamalla saa lisää taimia. Eivät myöskään leviä vaivaksi asti.

Iiris on tottunut olemaan esillä, joten hänelle kannattaa varata paikka, jossa hänen tyylikkyytensä huomataan. Ei hän toki nurise perennapenkin keskelläkään, mutta siellä hänen parhaat puolensa eivät pääse oikeuksiinsa. Se olisi resurssien hukkaamista. Matalan peruskasvillisuuden keskeltä noustessaan Iiris on upea. Kurjenmiekkojen miekkamaiset lehdet tuovat veistoksellisuutta istutukseen päästessään hieman kaartumaan sivuille.

Iiris on tyylikäs kukinnan ulkopuolellakin. Lehdet nousevat aikaisin kesällä ja saavat syksyllä kellertävän syysvärin. Hyviä puolia nekin.

Nämä Siperianiirikset ovat vanhaa sukua, sata vuotta vanhaa kantaa Haikalan puutarhalta.

Iiris on edustava niin ulkona kuin sisällä maljakossakin. Pöydän katseenvangitsijaksi riittää yksikin Iiris kapeassa maljakossa.

Kaikki hänen tiimissään ovat yhtä tyylikkäitä. Joku heistä kulkee valkoisessa, joku aivan tummassa asussa. Joku on pukeutunut hieman röyhelöisempään yläosaan kuin toinen.

'Concord Crush' on voimakkaan violetti kerrottukukkainen Siperiankurjenmiekka. Istutin sen viime keväänä.

Siperianiiris 'Blue King' on sävyltään sinisempi kuin monet muut siperianiirikset, joiden väri on selkeästi lila.

Kerrottukukkainen Siperiankurjenmiekka 'Kita-No-Seiza' on meillä ensimmäistä vuotta. Sen väri on mielestäni vaaleanlila eikä vaaleanpunainen, jollaisena sitä mainostetaan.

Tämä uranaisten tiimi on hyvin kansainvälinen. Minulla on yksi Saksasta, muutama Siperiasta, ja yksi Japanista. He kaikki pitävät paikasta auringossa, mutta muuten he ovat tottuneet aivan erilaisiin olosuhteisiin. 

Japanilainen pitää tuoreesta tai kosteasta samoin kuin siperialainenkin. Sen sijaan saksalainen pitää kuivemmasta kasvualustasta. Heidän lisäkseen minulla on kauneuskuningatar, kuningatarkurjenmiekka ’Snow Qeen’.

Kuningatarkurjenmiekka 'Snow Queen'

Sitten minulla oli vielä hyvin pieni ja siro kevätkurjenmiekka. Hän piti läpäisevästä maasta. Hän oli paljon muita herkempi ja toivoi saavansa talviturkin suojakseen. Ei ollut turkkia enkä nähnyt häntä ankaran talven jälkeen viime keväänä. Voih!

Kevätkurjenmiekka

Iiristen ansioluettelo on pitkä. Alussa siitä jotain jo mainitsin. Vaikka iiris on kaunis ja menestyvä, hän ei kulje nokka pystyssä. Hän ei vaadi erityiskohtelua – tai no, ehkä jotkut pitkälle jalostetut poikkeuksellisen suurikukkaiset vaativat muita enemmän lannoitusta ja huolenpitoa. Nämä muut, varsinkin vanhat lajikkeet, tyytyvät varsin vähään. Ovat onnellisia kun ovat saaneet mukavan multaisan paikan ja joskus saavat vähän lisää multaa juurilleen ja lisätilaa jakamalla. Minusta tuo ei ole ollenkaan liikaa pyydetty.

Olen kuullut jonkun moittivan heitä siitä, että kukinta-aika ei ole kovin pitkä. Minusta on vain kohteliasta, ettei varasta koko show'ta ja antaa toisillekin vuoron loistaa puutarhan tähtenä. Iirikset kukkivat juuri sopivaan aikaan kesä-heinäkuun vaihteen tienoilla. Tuoksuvat kukat houkuttelevat mehiläisiä ja kimalaisia.

Iiris aloittelemassa kukintaansa kesäkuun loppupuolella.

Olisi hyvin mielenkiintoista tutustua iiriksiin laajemminkin ja tutustuttavaa kyllä riittääkin aina vaaleakurjenmiekasta sysikurjenmiekkaan, etelänkurjenmiekasta idänkurjenmiekkaan ja vaikka mitä. On haisua ja tuoksua, aroa ja vuorta, lunta ja jäätä. Mielenkiinnolla odotan millaisia tuttavuuksia ensi kasvukaudella syntyykään.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

PIONI-IHMINEN - PIONI

Olen pioni-ihminen. Jos puutarhaan pitäisi valita vain yksi perenna, se olisi pioni. Jostain syystä sen pyöreä muoto viehättää minua. Olen ihastunut kaikkiin pioni-tyylisiin kukkiin. Pysähdyn jokaisen pioniunikko-sanan kohdalla tai jos tulppaanin kerrotaan olevan pionimainen. Mikä tahansa pallo ei aja samaa asiaa, esimerkiksi ukkolaukka tai kultapallo ei ole mikään lohtu pionin kaipuuseen.

Äiti ja vauva. Miten hellyttävää!

Pioneissa viehättää ihan kaikki – paitsi se, että myös muurahaiset rakastavat pioneita. Onneksi muurahaiset eivät sentään vahingoita niitä. Kun pionin kukinta on kaunis, se on häkellyttävän kaunis. 

Oikeastaan pionista pitäisi kirjoittaa runomuodossa. Tuntuu, että proosallinen teksti ei tee sille oikeutta. Suosikkipionini kuihtuvatkin niin kauniisti. Yhdessä kasvissa voi olla yhtä aikaa nuoria vauvansuloisia nuppuja, kypsään ikään ehtineitä runsaita kukkia sekä jo terälehtensä varistaneita. Siinä on silloin kaikki niin kuin ihmiselämässäkin. 

Tähän kuvaan on helppo samaistua. Pioni 'Madame Calot'

Pionit ovat ihmeellisiä: niin kauniita, näyttäviä, elinvoimaisia, reheväkasvuisia ja helppohoitoisia, sopivat yksittäin ja ryhmiin sekä leikoiksi. Jos minulla ei olisi tästä omakohtaista kokemusta, pitäisin luetteloa markkinointikikkana. Ei ole uskottavaa, jos jollakin on pelkkiä hyviä puolia. 

Halpoja ne eivät aina ole, mutta sehän ei ole perennan itsensä vika. Vieläkin haikeana ajattelen ’Perleä’, joita olisi saanut hintaan 52 e / kpl enkä voinut niitä ostaa, sillä olisin tarvinnut niitä kuusi kappaletta.

Pionin lyhyt kukintakaan ei ole mikään huono puoli. Kuka jaksaisi juosta koko kesän pionilta toiselle valokuvaamassa ja hihkumassa? Johan siinä kärsisi perhekin, kun kiikuttaisin miestäni kaiket päivät pitkin puutarhaa ihailemassa pioneja. Kyllä muutama viikko riittää ihan hyvin, varsinkin kun lopun aikaa saa katsella niitä valokuvista.

Ei vaivaa liiallisesta leviämisestä, kukinnan taantumisesta tai talvisuojista, ei liiemmin pelkoa taudeista tai paleltumisista. Eipä juuri hoitoakaan. Vain vähän kärsivällisyyttä ja kalenterin tsekkaamista, ettei mitään pitkää lomamatkaa varta vasten pionin kukinnan kohdalle suunnittele.

Pioni 'My Love'

Ei pioni-ihmisellä silti helppoa ole. Kun saa jostain päähänsä haluta jotain tiettyä lajiketta, ei se ihan niin vain käy päinsä. Puutarhoilla on yleensä vain muutamaa lajiketta, ’Sarah Berbhardtia’ ja ’Duchesse de Nemoursia’ tai jotain sinänsä kaunista ja ihanaa, mutta ei sitä, mitä olen hakemassa.

Aika harvoilla on nettisivuja, joissa pionilajikkeet olisi mainittu. Tiedän, on olemassa oikea pioneihin keskittynyt puutarha, mutta ei sielläkään ’Madame Calotia’ ole ainakaan juuri sinä vuonna kun oikein tekisi mieli istuttaa kaunotar meille. 

No, ei pidä valittaa. 1700-luvulla ’Madame Calotia’ ei edes ollut (jalostettu 1856). Jos olisi ollut, minun olisi pitänyt olla aatelinen, lääkäri tai joku muu vastaava, sillä ei perennoja joka torpassa viljelty. Olisin saanut käyttää kaikki mahdolliset ystävyyssuhteeni saadakseni ”Caatuwaisen Taudin Juuren” siemeniä. Ensin olisin saanut käydä hidasta kirjeenvaihtoa löytääkseni jonkun, jolta edes neuvotella niitä. Toimittamisenkin kanssa olisi ollut vähän niin ja näin. Jos sitten olisin onnistunut siemenet työllä ja vaivalla saamaan, minun olisi pitänyt odottaa muutamia vuosia ennen kuin olisin nähnyt pionin kukkivan. Elämäni on siis helppoa, hyvin helppoa. 

Pioni 'Garden Treasure'

Minun vaikeuteni on siis siinä, että pystyisin kylmän rauhallisesti valitsemaan pioneista ne, jotka tällä kertaa istuttaisin puutarhaamme – tai paremminkin ne, joille ei nyt kerta kaikkiaan ole paikkaa sen paremmin autossa kuin puutarhassakaan. 

Voinko jättää suloisesti tuoksuvan ja kaikin puolin ihanan ’Perlen’ myymälään kun yhtä hyvin voisin järjestää sille paikan puutarhamme jostain kolkasta? Jos jätän sen myymälään, tulenko katumaan sitä loppuvuoden? Tulen. Senhän näkee jo tästäkin: en siis ostanut tuota juuri oikean vaaleanpunaista pyöreäposkista ’Perleä’ puutarhamme sulostuttajaksi ja nyt sitä juuri tarvitsisin. Liekö sitä enää nimenomaisen puutarhan valikoimissa? 

Sellaisia ovat pioni-ihmisen murheet. Suosittelen siis pioni-ihmiseksi ryhtymistä, jos sen voi valita. Ei kai kyllä voi.

Pioni 'Claire de Lune'

perjantai 6. tammikuuta 2017

PUOLIHYDROVILJELY

En osaa kastella kukkia - elleivät ne kasva (puoli)hydrossa. Siksi hydro- eli vesiviljely tai sen toinen versio puolihydro on oiva tapa kasvattaa huonekasveja. Suosittelen erityisesti tumpeloille, laiskoille, kiireisille, paljon matkustaville, osaaville ja osaamattomille viherpeukaloille. Aika varmasti voin luvata, että puolihydrolla onnistuvat nekin, jotka ovat aiemmin onnistuneet tappamaan kaikki huonekasvinsa.

Metallikehikossa kiipeilevä muratti on mitä helpoin kasvi. Tämä kasvaa pohjoispuolen eteisessä.

Hydron ja puolihydron välillä ei ole muuta eroa kuin se, että hydrossa kaikki multa pestään juurten ympäriltä tarkasti pois. Puolihydrossa enimmmät mullat karistellaan tai huuhdotaan pois, mutta sen suhteen ollaan suurpiirteisiä. Itse asiassa sillä ei ole merkitystä. Hoidossa ei ole mitään eroa. Minulla on ollut molempia, nykyisin vain puolihydroa. Viitseliäisyyssyistä.

Paljoa muistettavaa ei ole. Riittää kun istuttaessa muistetaan muutama tärkeä asia ja jatkossa kastellaan kun mittari näyttää, lannoitetaan joskus harvoin. Istuttaminen on helppoa ja nopeaa, kastelu onnistuu lapsiltakin ja lannoitustakaan ei tarvitse muistaa kuin kolmen kuukauden välein. Kuulostaako liian helpolta? Antaa kuulostaa vaan, sillä oikeasti tämä on helpompaa kuin heinänteko (varsinkin kun en ole koskaan ollut heinänteossa).

Rahapuu kasvaa pienessä hillopurkissa, jonka suojaruukkuna on metallipurkki.

Istuttamiseen valitaan tasapohjainen, seisovaa vettä pitävä astia, joka sopii kenties kauniin suojaruukun sisään. Astia saa olla muutaman sentin korkeampi kuin entinen ja myös halkaisijaltaan suurempi. Ei se kovin tarkkaa ole, mutta tärkeää on, että kasvi voidaan ympäröidä hydrosoralla. 

Astian pohjalle laitetaan vesitasomittari pystyyn pohjaa vasten ja kerros huuhdeltua hydrosoraa. Ison kasvin alle jätän 10-15 cm soraa, pienemmille ehkä muutamia senttejä. Kannattaa huomata, että hydrosora on eri asia kuin lecasora, vaikka näyttääkin samanlaiselta.

Tässä vanhat altakasteluruukut on otettu uuteen käyttöön. Välipohja vain pois ja sopivan mittainen vesitasomittari pystyyn. Kuopus aikoo istuttaa oman palmuvehkansa ruukkuun. Lopuksi ruukku laitetaan kauniiseen koriin.

Kasvista ravistellaan varovasti irtomulta pois. Huuhdellakin voi kädenlämpöisellä vedellä. Sitten multapaakku asetetaan hydrosorakerroksen päälle siten, että mullan pinta tulee ruukussa samalle tasolle kuin ennenkin. Tärkeää on, että multapaakun alle ja ympärille jää hydrosoraa. Ruukku täytetään hydrosoralla. Tässä kohtaa apukäsistä on iloa varsinkin jos istuttelee kasveja ensimmäistä kertaa: toinen pitelee kasvia suorassa ja toinen lappaa hydrosoraa ruukkuun.

Sitten kaadetaan vettä ja katsotaan, että mittarin merkkitikku alkaa nousta. Alussa vettä uskaltaa kaataa maksimiin asti, mutta jatkossa ei niin paljon. Optimialue on merkitty mittariin. Silloin tällöin mittari jää jumiin eikä ala nousta, vaikka kaataa vettä. Kevyesti mittaria kopauttamalla se toimii taas.

Lannoitetta ei tässä vaiheessa pidä laittaa, vaan vasta muutaman viikon kuluttua. Pinnalle voi laittaa jonkun puutarhakankaan ja sen päälle koristekiviä. Sitten vain nautitaan.

Yksi koristekivi olisi vielä ollut tarpeen, ettei ruskea hydrosora pilkistäisi piikkikruunun juurelta. Harmaita koristekiviä ei kulu paljon kun alle laittaa kankaan ja kivet vai yhdeksi kerrokseksi pinnalle.

Jos kasvi on sitä sorttia, että se haluaa kunnolla kuivahtaa kasteluiden välillä (esimerkiksi mehevälehtinen valefiikus), sitä sopii kunnioittaa. Kun mittari on nollassa, odotetaan siis muutama päivä ja lorautetaan sitten vettä optimiin asti. Useimmat kasvit eivät ole nöpönuukia. Monille kasveille riittää hyvin se, että saavat vettä kohtuullisessa ajassa.

Jos taas kasvi tykkää juoda reilusti (esimerkiksi muratti, kultapalmu tai saniainen), sille kannattaa lorauttaa vettä aina kun näkee mittarin olevan matalalla. Koskaan ei tarvitse kokeilla alustan kosteutta, vaan vilkaista vain mittariin. 

Tämä on siis ilosanoma niillekin, jotka matkustavat ahkerasti. Tunnetusti on vaikeaa löytää hyviä kukkien kastelijoita loma-ajaksi. Olen kuullut monituiset tarinat siitä kuinka kastelija on tappanut sen ja sen aarteen ihan hyvää hyvyyttään. Ensinnäkin kastelua ei välttämättä tarvita kovin usein. Toisekseen kuka tahansa osaa kastella mittarin mukaan. 

Jos kuvaa katsoo tarkasti, huomaa tämän pennimuorin kaipaavan pian vettä. Mittarin punainen mittatikku on jo melkein minimissä. Harmillista, että mittareiden päät ovat aina kirkkaanpunaisia. Mittari erottuisi vähemmän kun tulppa olisi huomaamattomamman värinen.

Orkidealle ja piikkikruunulle lorautan vähän kahvia veden sekaan. Tykkäävät, koska ovat happaman ystäviä. Älkää kysykö tarkkaa määrää ja suhdetta, sillä itse lorautan ihan summamutikassa. Eivät ole onneksi turhantarkkoja. Orkideakin alkoi uudestaan kukkia.

Sanotaan, että melkein kaikki huonekasvit sopivat (puoli)hydroviljelyyn. Sitä en osaa sanoa, mitkä eivät sopisi. Siskoni kasvattaa saintpaulioita pelkässä vesilasissa ja hyvin ovat kukkineet ja kasvaneet jo vuosia. Minun santtuni kasvavat puolihydrossa. Kaktuksetkin tykkäävät. Se vähän harmittaa, että kaktukset kasvavat vuodessa ulos ruukustaan. Olen vähän laiska veivaamaan niitä astiasta toiseen. Jokavuotista mullan vaihtoahan nämä eivät vaadi. Saavat kasvaa samassa sorassa niin kauan kuin mahtuvat. Soran voi keittää etikkavedessä ja käyttää uudestaan.
Viirivehka kasvaa pohjoispuolen eteisessä. Toivoisin sen pysyvän pienenä, mutta jo reilussa vuodessa se kasvaa ruukusta ulos.
Itse jännäsin miten suurikokoisina ostamani kasvit sopeutuvat. Täytyy myöntää, että vähän sydän syrjällään istutin saman tien kaikki kolmisenkymmentä uutta viherkasvia puolihydroon. Hydrossa olen ennenkin kasvatellut, mutta puolihydro oli minulle uutta vielä muutama vuosi sitten. Suotta pelkäsin. Hyvin ovat kasvit viihtyneet kun valon saanti on heidän toiveidensa mukaista.
Ainoa ongelma hydroviljelyssä on tarvikkeiden saanti. Vesitasomittareita saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Omani olen ostanut Viherlandiasta Jyväskylästä ja Chilitarvikkeesta Tampereelta (netin kauttakin saa tilattua), mutta kaikkia kokoja en saanut kummastakaan. Pakko mainostaa, vaikka sitä pyrin välttämään. Tosiasia vain on se, että tarvikkeita on tosi vaikea saada mistään muualta. Toivottavasti tilanne pian muuttuu. Hydrosoraa löytyy noista molemmista paikoista ja muualtakin, mutta ei tavallisista marketeista tai puutarhamyymälöistä.
Jauhemaista, pitkävaikutteista lannoitetta olen löytänyt vain Viherlandiasta. Olen joutunut ajamaan melkein 400 km lenkin lannoitteen takia, mutta mitäpä puutarhahullu ei tekisi kasviensa eteen. Noo, en toki tyytynyt pelkkiin lannoitepurkkeihin, vaan sain tästä hyvän syyn viettää pienen loman sukulaisten luona. Palatessa auton kaikki mahdolliset kolot oli täytetty kasveilla, hydrosoralla, ruukuilla, mittareilla, siemenpusseilla…
Itse käytän Leni Blusana -merkkistä lannoitetta - jos muistan. Yleensä muistan lannoittaa vain keväällä ja siihen se on sitten jäänytkin. Vedestä saavat aika pitkälle tarvitsemansa. En siis edelleenkään mainosta rahan saanti mielessäni. Sen verran oma lehmä on ojassa, että jos tämä puolihydroviljely lisääntyisi, tarvikkeiden saanti ehkä helpottuisi.
Palmuvehka on yksi helpoimmista kasveista. Tämä viihtyy itäikkunalla ja jopa sisemmälläkin huoneessa.
Itse pidän metallisista suojaruukuista ja kaikista sellaisista, jotka eivät kestä seisovaa vettä tai ovat pohjasta epätasaisia. Muovista tykkäävät pääsevät kadehdittavan helpolla. Ei muuta kuin tökkää vaan mittarin, sorat ja kasvin purkkiin. Minä joudun aina etsimään suojaruukun sisälle sopivan kokoisen muoviastian. Niitä onneksi löytyy keittiön kaapeista ja vaikka mistä. Säilöntäsangot ovat hyviä monille. Sahaamalla saa korkeuden sopivaksi. Kaarevat reunat eivät haittaa kunhan pohja on tasainen. Jos ruukku on kapea, pitää turvautua vahvaan muovipussiin, jolla vuoraa ruukun. Saman asian sekin ajaa.
Huomaa vielä, että jos käytät lasiastiaa, sinun täytyy estää valon pääsy vesiastiaan. Muuten veteen alkaa tulla levää. Itse istutan kasvin muoviastiaan ja panen sen lasiruukkuun. Muoviastian ympäröin kevyellä aineella. Sekoittelen perliittiä ja/tai vermikuliittiä sekä pieniä koristekiviä. Olisi houkuttelevaa käyttää pelkkiä koristekiviä, mutta astiasta tulisi aika painava ja koristekivet ovat kalliita. Kastelen mittarin viereen, niin vesi päätyy oikeaan purkkiin.
Tämän toteutuksessa on vähän enemmän puuhaa kuin muissa istutuksissa. Istutan kasvin ensin muoviruukkuun. Valutan seoksen muoviruukun ympärille kartonkitötterön avulla.
En mene lupaamaan mitään, mutta minusta tuntuu, että kasvit ovat terveempiä puolihydrossa kuin mullassa. Limoviikunan jouduin suihkuttamaan mäntysuopaliuoksella viime talvena, mutta muita ötökkäongelmia ei ole ollut. Luulenpa, että ilmankosteus on ihan pikkuisen suurempi kasvin juurella kuin muualla, kun säiliössä on vettä. Täydellinen tae terveydestä (puoli)hydro ei siis ole, mutta minä olen päässyt helpolla. Sitäpaitsi kasvit on helppo viedä suihkuun silloin tällöin: pölyt puhdistuvat, kasvit saavat kosteutta ja kastelukin hoituu samalla.

Jos vielä epäröit, kurkistapa seuraavalla kerralla jonkin julkisen rakennuksen suuren ja hyvinvoivan viherkasvin ruukkuun. Mitä todennäköisimmin se on istutettu (puoli)hydroon.